Pari kertaa olen yrittänyt pitää kurssia, jossa opettelisimme kirjoittamaan romanttisia tarinoita. Minusta tuntuu, että sellaisten tekeminen on itsellenikin vuosi vuodelta vaikeampaa.

Menen parin viikon päästä Orivedelle alustamaan aiheesta Palaute, innostamista, kannustamista, kritiikkiä vai arviointia. Alustusta miettiessä alkoivat taas sarjakuvat vilkkua mielessä...

Kun olin pitämässä kirjoituspajaa neljäsluokkalaisille, lapset kysyivät voisinko tulla toistekin. Tunnin päätyttyä he kättelivät ja sanoivat: Kiitos oikein paljon, oli mielenkiintoista. Opettaja väitti, ettei ollut antanut tuollaisia ohjeita. Toisesta luokasta lapsijoukko juoksi perään ja kysyi: hei mistä saa ostaa sitä kirjaa josta puhuit äsken? Mutta yleensä ottaen nyt kymmenkunta luokkaa kiertäneenä sanoisin, että kirjoista innostunut opettaja -> kirjoista innostuneet oppilaat. Hälläväliä tyylillä kirjallisuuteen suhtautuva opettaja --> hällä väliä oppilaat. Se raastaa sydäntä että neljäsluokkalaisetkin voivat jo kyräillä toisiaan murrosikäisen ahdistuneina. Eivät halua näyttää tekstejään eivätkä piirustuksiaan. Ja tässäkin opettajan vaikutus on selvä. Ystävällinen kannustava opettaja -> levollisella tavalla vilkkaat ja töistään ylpeät lapset. Kriittinen ja ankara opettaja -> ahdistuneen levottomat, sisäänpäin kääntyneet lapset. Onko vähän keittiöpsykoloogista? No nämä ovat minun havaintoni tähän mennessä. Esimerkin voima on vähän pelottavakin asia.

Viisi esiintymistä takana ja olen itse ihan ihmisutena, vaikka tarkoitus oli vain keskustella ihmissusimyytistä. 

Lastenlava Vinskillä ainakin suden turkkia olisi tarvittu, sillä siellä oli kylmä kuin ryssän helvetissä.